Muotokuva metamodernista utopiasubjektista
Olen huomannut viime aikoina lisääntyneen puheen toivosta ja utopioista. Vasemmistopoliitikot, Instagramin meemitilit ja uuden aallon taiteilijat käsittelevät paljon toivoa ja kokevat toivon merkityksellisenä käsitteenä itselleen ja omalle olemisen tavalleen. SKS:n julkaisema mainio ”Metamodernismi” artikkelikokoelma sekä Félix Guattarin Kolme ekologiaa/Kaaosmoosi suomennos virittivät ajatuksen kurkata toivon ja utopian käsitteiden taakse niin metamodernin kulttuurintutkimuksen kuin Guattarin muotoileman subjektivaation prosessin kautta. Tämän tekstin tarkoituksena on siis maalata muotokuvaa metamodernista utopiasubjekista.
Metamodernismin käsite pyrkii saavuttamaan nykyisen vallalla olevan kulttuurisen eetoksen asettamalla sen ajallisesti jatkumoon modernin ja postmodernin kanssa sekä teemallisesti näiden kahden välillä huojuvaan tilaan; metamoderni nykyisyys tuo takaisin modernin vilpittömyyden, todentuntuisuuden ja toiveikkaan eetoksen sekä kontrastoi näitä teemoja postmodernilla kyynisyydellä, ironialla ja skeptisyydellä. Jonkinlaisen sukupolviajattelun kautta voisi karkeasti sanoa että metamodernismi koskettaa erityisesti Z-sukupolveksi käsitettyä kulttuurista kenttää vaikka tarkka rajaus millenniaalin ja Z-sukupolven välillä onkin hankalaa sekä jokseenkin toisarvoista tämänkaltaisen tutkiskelun kannalta. Kuitenkin millenniaalikokemuksen voisi käsittää lähentyvän kulttuurisesti postmodernismia ja toimivan sellaisten teemojen kuin ironian, narratiivin hajoamisen, merkityksen ja merkitsettömyyden, tuhon ja raunioiden kanssa kun taas Z-sukupolven vilpitön tahto elämään tai toisaalta kyynisyyden ja merkitsettömyyden kiihdyttelyn kautta saavutettu absurdi eksistentialismi tuottaa metamoderniksi luokiteltavaa kulttuuria ja merkitysrakenteita: modernin ja postmodernin välillä huojuvaa toivekasta realismia.
Subjekti, tai tarkemmin subjektiviteetti voidaan käsittää prosessina joka jatkuvasti luo itsensä. Eräs lavea mutta käyttökelpoinen selitys tälle käsitteelle löytyy Félix Guattarin kirjasta Kaaosmoosi: [subjektiviteetti on] “ehtojen joukko, joka tekee mahdolliseksi muotoutuvien yksilöllisten ja/tai kollektiivisten tapahtumatahojen esiinsukeltamisen itseensä viittaavana elämisen territoriona naapuruudessa eli rajaavassa suhteessa toiseuteen, joka sekin on subjektiivinen”. Subjektiviteetti ei siis sinänsä ole kukaan yksi henkilö, mutta ehtojen ja ominaisuuksien joukko, joka luo rajan ja eron jonkin toisen joukon välille. Subjektiviteetit ovat jatkuvassa muutoksen ja luomisen tilassa ja niitä sekä kaapataan kapitalismin kaupallisiin tarkoituksiin että ne pakenevat tarkkoja määritelmiä ja kategorisointeja. Subjektiviteetit elävät epämääräisissä viboissa ja halujen väreilyssä, niitä tuotetaan kulttuurisesti ja poliittisesti ja ne kiinnittyvät erilaisiin virtoihin ja väreilyihin. Metamoderni utopiasubjekti on yhdenlainen väreilyn kenttä, joka tällä hetkellä vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta ja muutosvoimaiselta.
Kuten metamodernismia käsitteenä, metamodernia utopiasubjektia luonnehtii heilurimainen liike kyynisen realismin ja toiveikkaan idealismin välillä. Toiveikkuus maalataan maailman julmuuden kyllästämälle pohjalle. Metamoderni utopiasubjekti huojuu globaalin doomerin ja paikallisen toivekkuuden välillä; En ehkä voi vaikuttaa globaaliin politiikkaan mutta voin järjestäytyä paikallisesti ja pitää ääntä omassa lähiympäristössäni. Heiluriliike johdattaa kohti toivoa ja toimintaa, metamoderni utopiasubjekti kyseenalaistaa nykyiset valtarakenteet ja käy toimintaan ”paremman huomisen” puolesta. Tämä näkyy erilaisten protestiliikkeiden ja kansalaisaktiivisuuden uutena nousuna joista länsimaissa näkyvimpinä toimijoina jo vuosien ajan on toiminut Elokapinan kaltaiset ympäristöliikkeet. Kuten Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnissaan: “Toivo on Elokapinan, päättäjiä haastavien nuorten, sateenkaariaktivistien, leikkausten kohteena olevien kulttuurialan työntekijöiden, lakkoilevien sairaanhoitajien ja opettajien, maata pitkin matkustavien ja mielenosoittajien sana. Toivo kuuluu niille, jotka pitävät sen elossa.”
Metamoderni utopiasubjekti toimii eräänlaisena nurinpäinkääntönä totuuden jälkeiseen aikaan. Spekulatiivinen fiktio, #hopecore meemit ja toivon politiikka toimivat juuri siksi, että niillä ei tarvitse olla välitöntä ja kiistämätöntä suhdetta totuuteen. Toisin kuin kaunaan perustuva oikeistopopulistinen totuudenjälkeisyys, utopiasubjektia luonnehtii vankkumaton usko ihmisyyden perimmäiseen hyvyyteen ja toisaalta välinpitämättömyys kyynistä realismia kohtaan; Miksi elää elämäänsä kaunaisessa vihassa ja epätoivossa jos sen sijaan voi uskoa parempaan ja olla onnellinen? Metamoderni utopiasubjekti uskoo “mahdottoman mahdollisuuteen”, utopioiden ja toisenlaisten maailmojen mahdottomuus tunnustetaan “todeksi” mutta siitä valitaan olla välittämättä. Toisenlaisen maailman ajatus koetaan kaikesta huolimatta mielekkäänä ja pyrkimys sitä kohti toimii liikettä ylläpitävänä voimana. Spekulaatio toimii olennaisena välineenä toiveikkaaseen elämään, metamoderni utopiasubjekti kieltää sekä moraaliset tulkinnat oikeasta ja väärästä että postmodernin väitteen tarinallisuuden ja kerronnan hajomisesta sen sijaan luottaen spekulatiiviseen monimielisyyteen jossa kaikki joka voi olla mahdollista yhtä hyvin on mahdollista, olennaista on miten asiat toimii ja mitä ne saavat aikaan (ks. spekulatiiviset konseptit Matkaoppaassa Anti-Oidipukseen).