Matkaopas Anti-Oidipukseen
Tämä teksti on kokoelma sekalaisia ajatuksia ja tuntemuksia joita minulla oli luettuani filosofi-psykoanalyytikkoduo Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin modernin filosofian kulttiklassikon Anti-Oidipuksen. Luin kirjasta noin puolet itsekseni loppuvuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 aikana ja loppukesästä 2023 pistimme pystyyn lukupiirin jossa luimme kirjan kannesta kanteen. Huomioitavaa on, että minulla eikä muilla lukupiirin jäsenillä ollut varsinaista kokemusta mannermaisesta filosofiasta ja psykoanalyysistä ja lukupiirin päämotivaationa oli lähinnä tutustua kirjaan josta puhuttiin paljon ja joka vaikutti “merkittävältä”. Kirjan luettuani en usko että sen lukemiseen tarvitaan mitään varsinaista syvää teoreettista osaamista vaikkakin psykoanalyysin ja Marxin peruskäsitteiden ja teorioiden tunteminen helpottaakin asiaa. Tämän toki voi toteuttaa myös kirjaa lukiessa ja itselleni antoisimmat hetket kirjan parissa olivat lukusessiot joissa minulla oli aikaa tutustua kaikenlaiseen oheismateriaaliin kirjan lukemisen ohella. Anti-Oidipus on monin tavoin aivan kamala kirja joka vaikuttaa monilta osin täysin käsittämättömältä sekoilulta mutta jossain ranskalaisen postmodernin kirjoituksen syövereissä kuitenkin piileksii radikaali teoria, joka avaa uusia reittejä poliittiselle analyysille. Toivon että tämä teksti avaa hieman mistä kirjassa on kyse sekä toimii yhtenä mahdollisena polkuna miten tätä monimutkaista opusta voisi lähestyä. Pontus Purokurua Anti-Oidipuksen 50-vuotisjuhlatapahtumassa lainaten, kirjassa “joutuu heitetyksi sekasortoon josta täytyy itse luoda joku polku ulos”.
Luin jonkin aikaa sitten erään blogitekstin joka puhui siitä, miten yleinen ”normaalien ihmisten” tiedekäsitys ei ole varsinaisesti kehittynyt sitten 1800-luvun eikä meidän “arkijärki” vieläkään ihan ymmärrä kaikkea mitä viimeisen sadan vuoden aikana on tapahtunut. Tämä oli myös itselläni Anti-Oidipuksen lukukokemuksen yllä leijaileva viba. Anti-Oidipus ottaa osaa moneen aikansa keskusteluun ja ammentaa esimerkiksi tietojenkäsittelytieteen ja informaatioteorian sekä lingvistiikan ja antropologian silloisista uusimmista käänteistä yhdistäen niitä Marxilaiseen kapitalismikritiikkiin sekä psykoanalyysiin ja psykologiaan. Tämä asettaa nykyihmiselle ilmeisen ongelman koska kovin harva meistä on erityisen meritoitunut näin laajassa joukossa eri tieteenaloja ja useimmat viittaukset näennäisesti toisiinsta liittymättömistä tieteenaloista tuntuvat todella oudoilta ja epäintuitiivisilta.
Anti-Oidipuksen keskiössä on Freudin käsite tiedostamattomasta, id, “se”. Siinä missä Deleuze & Guattari kiittävät Freudia tämän käsitteen löytämisestä, päätyvät he kuitenkin käyttämään ison osan kirjasta Freudin ja muiden psykoanalyytikkojen dissaamiseen tiedostamattoman käsitteen törkeästä väärinkäytöstä. Psykoanalyysin tiedostamaton on hyvin järjestelmällinen ja selvärajainen struktuuri, teatteri, jossa asiat aina representoivat jotain muuta (suhdetta isään ja äitiin, oidipaalista kolmiota). Deleuzen & Guattarin tiedostamaton taas on rajattoman halun virtausta joka ei koskaan representoi mitään vaan saa asioita aikaan, se toimii. Tämä luo kaksi skitsoanalyysin polaarista vastakohtaa: paranoidi neuroosi ja deterritorialisoitu skitsofrenia.
Skitsofreenikon kävelyretki on parempi malli kuin leposohvalla makaava neurootikko. Hieman ulkoilmaa, suhde ulkopuoleen. Esimerkiksi Büchnerin rekonstruoima Lenzin kävelyretki. Se eroaa niistä hetkistä, jolloin Lenz oleilee pastorinsa luona, sillä pastori pakottaa hänet suunnistautumaan sosiaalisesti: uskonnon Jumalaan nähden, isään nähden, äitiin nähden. Kävelyllä hän sitä vastoin on vuorilla tai lumisateessa, toisten jumalten luona tai kokonaan jumalaa vailla, ilman isää tai äitiä, luonnon kanssa. “Mitä minun isäni tahtoo? Voiko hän antaa minulle enempää? Mahdotonta! Jätä minut rauhaan!”
Anti-Oidipuksen näennäisesti epämääräisen ja sekavan kielen takana on kuitenkin yllättävänkin selkeä järjestelmä joka rakentaa omien teesiensä päälle muodostaen (ainakin ensimmäisen puoliskon) suuresta kapitalismin ja skitsofrenian teoriasta. Kirja jakaantuu neljään osaan ja jokainen niistä noudattaa suhteellisen selkeää jakoa itseriittoisiin alalukuihin ja kirjan ydinteorioita pystyy helposti eristämään kokonaisuudesta ja tutkimaan syvemmin omillaan (esim. kolme halutuotannon synteesiä ja niiden legitiimi/illegitiimi käyttö).
Lukupiirissämme päädyimme harjoittamaan käytäntöä jota itse kutsuisin “spekulatiivisiksi konsepteiksi” eli yksinkertaisesti spekuloimme mitä jotkut kirjan konseptit tai otteet tarkoittivat. Anti-Oidipus on täynnä kryptisiä viittauksia ja runollisia ilmauksia jotka joissain tapauksissa avautuvat lähinnä natiiveille ranskan puhujille. Tämä spekulatiivinen lähestymistapa osaltaan jouhevoitti kirjan lukemista sekä noudattelee löyhästi itse skitsoanalyysin periaatetta kysymällä “miten se toimii?” sen sijaan, että kysyisimme olemmeko jostain asiasta oikeassa tai väärässä. Tämä osaltaan suojelee lukijaa dogmaattisilta tulkinnoilta, jotka johtavat ainoastaan katkeriin väittelyihin oikeasta ja väärästä sen sijaan mahdollistaen filosofian näyttäytyä meille avoimena leikkikenttänä jossa koukeroisimmatkin ilmaisut voivat antaa meille luovia työkaluja.
Näin pääsemme viimein kysymykseen: mitä Anti-Oidipuksen lukeminen antoi minulle, mitä se teki? Ensinnäkin tässä maailman ajassa yksi radikaaleimmista teoista on käyttää aikaa, ja ennen kaikkea käyttää aikaa johonkin, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa kovinkin turhalta ja typerältä ajassa jossa kaikki inhimillinen toiminta vaikuttaa keskittyvän itsensä kehittämiseen ja yhteiskunnan hyödyllisen jäsenen ammatillisen profiilin rakentamiseen. Järjettömän pitkän ajan (lukupiirimme kesti hieman yli vuoden) käyttäminen vuonna 1972 julkaistun tunnetusti äärettömän hankalan ja koukeroisen filosofisen kirjan lukemiseen tuntuu täysin päinvastaiselta sille, mitä kenenkään pitäisi tehdä ja juuri siksi se on itsessään niin radikaali teko. Toiseksi se yleinen teoria, mitä Deleuze & Guattari kirjassa työstävät, toimii äärettömän hyvin analyyttisenä työkaluna nykymaailman ymmärtämiseen ja erityisesti fasismin ymmärtämiseen poliittisena ilmiönä. Kuten yksi kirjan kuuluisimmista sitaateista asian muotoilee:
Sen vuoksi poliittisen filosofian perustavaksi ongelmaksi jää kysymys, jonka Spinoza osasi asettaa (ja jonka Reich nosti taas esiin): “Miksi ihmiset taistelevat orjuutensta puolesta kuin kyse olisi heidän pelastuksestaan?” Mikä oikein panee huutamaan: Vielä enemmän veroja! Vähemmän leipää! Kuten Reich sanoo, hämmästyttävää ei ole se, että jotkut ihmiset varastavat ja toiset menevät lakkoon, vaan pikemminkin se, etteivät nälkiintyneet varasta aina eivätkä hyväksikäytetyt ole aina lakossa: miksi ihmiset ovat vuosisatojen ajan sietäneet hyväksikäyttöä, nöyryytystä ja orjuutta niin pitkälle, että he ovat halunneet niitä ei vain muille vaan myös itselleen?
Deleuze & Guattari päätyvät argumentoimaan että massat haluavat omaa alistustaan, että fasismi ei ole vain ilmiö jossa pahat miehet tekevät pahoja asioita tai voimakkaat johtajat kaappaavat tyhmät massat, vaan että yhteiskunnan yleinen ja universaali halu ohjautuu kohti näitä alistavia ja neuroottisia rakenteita jotka elimellisesti kytkeytyvät kapitalismiin talousjärjestelmänä. Näin Anti-Oidipus paljastaa meille halun ja voiman yhteenkietoutuneen verkon joka muovaa jokapäiväistä elämäämme sekä antaa meille työkaluja puhkoa reikiä tähän kapitalistisen immanenssin kenttään.