Viestintää mutta mihin hintaan
Oma somen käyttöni on ikään kuin kirjoittamista näkymättömälle yleisölle, jolle yritän selittää jotain pääni sisällä tapahtuvasta toiminnasta. Tähän kirjoittamiseen liittyy pyrkimys ymmärrettävyyteen, selkeään viestintään ja ajatusten jäsentämiseen, joka sinällään toimii ihan hyvänä haasteena amatöörikirjoittajalle ja on saavutettavuuden kannalta suosittava tavoite. Ajattelen kuitenkin miten tuottamani teksti jää jollain tapaa pintapuoliseksi, siis viestinnäksi: selvärajaisen asian kommunikoimiseksi mahdollisimman laajalle yleisölle sillä oletuksella, että tällä yleisöllä ei ole aikaisempaa tietoa kirjoittamastani asiasta tai kontekstuaalista ymmärrystä esim. tavastani kirjoittaa somessa.
Toisaalta taas mietin miten olisi mielenkiintoista, jos somessa olisi enemmän tekstiä joka on hankalaa, siis toisin kuin viestinnässä: epäselvemmän asian ilmaisua to whom it may concern, satunnaiselle tai olemattomalle yleisölle jolla olisi aikaisempaa tietoa aiheesta ja kontekstuaalista ymmärrystä joko itsestäni some-oliona tai muuta jaettua ymmärrystä. Tekstiä joka olisi syvempää ja libidinaalisesti kutkuttavampaa, tekstiä joka saisi jotain aikaan. Miksi juuri julkisen tekstin tulisi olla arkista, banaalia, helposti ymmärrettävää viestintää sen sijaan että se toimisi monitulkintaisena tai ambivalenttina ilmaisuna jostain?
Tämä aika ei vihaa mitään niin paljon kuin se vihaa ambivalenssia ja epäselkeyttä ja sekoilua. Jokaikisen ihmisen täytyy tulla julkisen keskustelun areenalle täytenä ruumiina ja selittää aikeensa selkeästi ja tiukkarajaisesti ja positioida itsensä johonkin ennaltamääritettyyn asemaan. Politiikka on kysymys siitä laitatko aamulla punaisen vai sinisen takin päälle ja menet julkisen keskustelun torille toistamaan samoja vanhoja lauseita puolesta/vastaan. Taiteen tekeminen on kysymys siitä ilmaisetko jotain poliittista vai kenties mielipiteen siitä, että taiteen pitäisi olla jotain enemmän kuin politiikkaa. Ihan sama, kunhan ilmaiset sen selkeästi ja tuot esille positiosi niin että kukaan ei voi erehtyä siitä kuka olet ja mitä edustat. Tämä kaikki tarkoittaa sitä että kaikki on muodollisesti samaa ja näiden muotojen sisällä sisältö kiertää muutamien ennaltamäärättyjen kliseiden kehää. Selitä tai kuole.
Samalla kun kaikki muoto sulaa samaksi epämääräiseksi harmaaksi mössöksi olemme päätyneet aikaan, jossa käsillä on kaikki maailman tieto mutta jos puhut somepostauksessa deterritorialisaatiosta, tulee (yleensä) vasemmistolainen vaikuttaja kertomaan miten olet ongelmallinen akateeminen elitisti koska on täysin mahdotonta olettaa että kukaan ”normaali ihminen” ymmärtäisi hankalia sivistyssanoja eikä kukaan tässä maailmassa voi käyttää elämästään viittä tai jopa kymmentä minuuttia saadakseen jotain alkeellista käsitystä sanojen merkityksestä. Ei niin, etteikö akateeminen elitismi olisi oikea asia tai etteikö sitä voisi kritisoida vaan että, Pontus Purokurun Bluesky-postausta mukaillen, erityisesti (internet)vasemmiston ongelmaksi on muodostunut yleinen kunnianhimottomuus ja ahdistus kaikkea “vaativaa” kohtaan. Siis yleinen libidinaalinen alennustila jossa kaikkea epäselvää ja hankalaa kritisoidaan loputtomasti ennaltamääritetyillä kannoilla koska ei kyetä vaatimaan edes itseltään asioiden selvittelyä tai opettelemista. Siinä missä maailmassa tarvitaan opettajia ja ihmisiä jotka kykenevät jakamaan ajatuksia ymmärrettävästi, toivoisin maailmaan myös enemmän kunnianhimoisia ja nälkäisiä ajattelijoita jotka kaipaavat jotain uutta ja säväyttävää, jotain joka saa libidon kuohahtamaan ja sielun palon syttymään, siis oppilaita jotka eivät ainoastaan tyydy sisäistämään tietoa vaan aktiivisesti haastamaan sitä ja luomaan uutta.
En tietenkään tahdo tällä tekstillä täysin lytätä jokaista vasemmistolaisesti ajattelevaa, vasemmiston sisäistä kinastelua tämä maailma ei tarvitse yhtään enempää, enkä ajattele itse olevani erityisen erillinen tai ulkopuolinen kuvailemastani maailmasta. Kirjoitan tämän siltä pohjalta jossa hyväksyn maailman ahdistavuuden ja halun pötköttelyyn ja itsensä suojaamiseen. Kuitenkin vetäytymisellä on hintansa ja kuten Susanna Hast kirjoittaa kolumnissaan, on tärkeää ajatella mitä ihminen tekee vetäytyessään. Kääntyykö hän sisäänpäin ja kyynistyy maailmaan vai kerääkö hän voimia pystyäkseen luomaan jotain uutta? Spinozalaisittain voimme sanoa että emme tiedä mihin ruumiimme voimat kykenevät, miksi siis emme puskisi niitä pidemmälle; Miksi meidän täytyisi tyytyä helppotajuiseen viestintään, miksi emme voisi ajatella että ehkä kaikki teksti ei ole viestintää tai ohjelma tai juuri sinulle räätälöityä ja ehkä teksti voisi olla sekavaa nonsensea deterritorialisoitunutta libidinaalista virtaa joka tuntuu ruumiissa mutta ei käy järkeen joka saa aikaan mutta ei merkitse mitään?