Sota, pelko ja vasemmisto
Tämä teksti ei pyri olemaan kattava vasemmistolainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, mutta se voi toimia yhtenä linkkinä keskustelussa jonka toivoisin jatkuvan ja kasvavan. Äärimmäisen militarismin, äärioikeistolaisuuden ja vahvojen kansallisvaltioiden ajassa tarvitsemme ennen kaikkea kovaa vasemmistolaista ääntä joka puhuu sellaistenkin epäajanmukaisten teemojen kuin rauhan, aseistariisunnan ja vapaan liikkuvuuden puolesta.
Veikka Lahtinen julkaisi hiljattain Salainen Päiväkirja -podcastissaan jakson (maksullinen Patreonissa), joka käsittelee sodan pelkoa sekä vasemmiston olematonta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Veikka huomioi, miten “meillä” ei ole varsinaisesti mitään erityisen painavaa sanottavaa esimerkiksi monella mittakaavalla täysin poikkeuksellisesta operaatiosta jossa Poliisi ja Rajavartiolaitos ottivat haltuun Eagle S -säiliöaluksen ja takavarikoivat sen Estlink 2 -sähkökaapelin sekä muutaman Suomen ja Viron välisen tietoliikennekaapelin vaurioihin liittyvää tutkintaa varten. Tämä ja useat muut Suomenlahdella tapahtuneet kaapelirikot voidaan nähdä eräänlaisena Venäjän kanssa käytävänä matalan intensiteetin konfliktina. Kuitenkin mediassa puhuvat, hyvin koronakriisiin vertaantuvalla tavalla, pääasiassa erilaiset valtion virkamiehet ja muut asiantuntija-auktoriteettia huokuvat hahmot. Vasemmistolla näistä asioista ei varsinaisesti tunnu olevan mitään mielipidettä eikä varsinkaan mitään syvempää analyysia. Miksi näin?
Vasemmistolla tuntuu olevan lähtökohtaisesti hankala suhde väkivallan kanssa, parlamentaarisessa politiikassa korostetaan epämääräistä “sääntöpohjaista järjestelmää” sekä hyviä käytöstapoja kun taas, muutamaa yksittäistä toimijaa tai henkilöä lukuun ottamatta, ulkoparlamentaarisen vasemmiston parissa koko ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaikuttaa “likaiselta” aiheelta mihin ei haluta tahria käsiä. Kuitenkin tämä hyvien pöytätapojen painotus ja yleinen etäisyys alkaa puremaan takaisin kun kyse on luonnoltaan väkivaltaisista asioista, sotilaallisista konflikteista, sodista. Samoin kuin oikeistolaisilla on ns. “asianomistajuus” talouspuheeseen, on oikeistolla myös tarjota yksinkertaisia vastauksia hankaliin geopoliittisiin kysymyksiin: rautaa rajalle ja jalkaväkimiinat takaisin Suomen metsiin.
Eräänlainen julkisen keskustelun määritelmä voisi olla, että se muodostuu lähteistä (uutismediasta, somen epämääräisistä algoritmeista, poliitikkojen ja muiden vaikuttajien sanomisista) sekä keskustelua ylläpitävästä toistosta jossa yleensä ollaan joko puolesta tai vastaan. Tässä mallissa vasemmiston erityisenä ongelmana tuntuu olevan vahvojen lähteiden puute sekä toisaalta toiston keskittyminen ns. vastustajien eduksi. En tiedä, onko tälle olemassa mitään yhtä ihmepilleriä joka korjaisi koko mediaympäristön epäsuhdan vasemmistolle suopuisaksi mutta tällä tekstillä haluan erityisesti sanoa, että vasemmiston tulisi tukea entistä vahvemmin “omiaan” ja aktiivisesti kiinnostua aiheista jotka tuntuvat etäisiltä ja oudoilta. Ehkä moni vasemmistolainen kokee, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka on niin etäistä että se ei koske omaa elämää. Veikka puhuu podcastissaan suhteestaan armeijaan ja joutumisesta jonkinlaisiin maanpuolustuksellisiin tehtäviin mutta toisaalta päätyy toteamaan että tulisi todennäköisesti vapautetuksi palveluksesta jonkinlaisten mielenterveydellisten syiden vuoksi. Mielestäni tämä ei ole ollenkaan erityinen yksittäistapaus, vaan vasemmistossa yleisesti jaettu kokemus ja voi olla yhtenä selittävänä syynä miksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei puhuta edes näistä lähtökohdista käsin; Koetaan että aihe on itsessään etäinen ja toisaalta ns. “tositilanteessa” tulisi joka tapauksessa vapautetuksi.
Kyse voi myös olla ulko- ja turvallisuuspolitiikan yleisestä erityitymisestä hyvin kapeaksi ja spesifiksi tieteenalakseen joka vuorostaan vaatii erityistä paneutumista, formaatti joka taipuu huonosti “julkiseen keskusteluun”. Toisaalta tämä tarjoaisi mahdollisuuden vasemmistolle kehittää jotain omaa itsensä sisällä esimerkiksi muutaman asiaan paneutuneen henkilön toimiessa syöttölinjoina vasemmistolaisesti värittyneelle keskustelulle joka kiertäisi “meidän” keskuudessa. Mielestäni tämä malli näkyy jo esimerkiksi Palestiina-keskustelussa, jossa asiaan perehtyneitä asiantuntijoita kuten Antti Tarvaista tai Syksy Räsästä haastatellaan vasemmistolaisiin mediajulkaisuihin, podcasteihin ja someen ja tätä sisältöä jaetaan aktiivisesti erilaisten vasemmistolaisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden puolesta. Tämä olisi mallina hyvin erilainen tapa luoda ja osallistua julkiseen keskusteluun kuin nykyinen tapa jossa vasemmisto lähinnä reagoi suurten uutismedioiden tai näkyvien poliitikkojen ulostuloihin jonkinlaisella pöyristelevällä asenteella tai harvemmin jonkinlaisella syvällisellä analyysilla.
Suurvaltapolitiikan vyöryessä koko maailman yli yksittäinen ihminen tuntee luonnollisestikin olonsa äärimmäisen pieneksi ja mitättömäksi. Kuitenkin kokemusten jakaminen, asioiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen lisäävät tuntemusta siitä että emme ole yksin ja luo pohjaa yhteiselle toiminnalle. Ensimmäinen askel vasemmistolaiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle voisikin olla sen myöntäminen, että nykyinen maailmanmeno pelottaa aivan helvetisti. Tästä lähtökohdasta käsin voitaisiin alkaa kartoittamaan vasemmiston vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sekä kehittelemään jotain poliittista mallia, joka perustuisi muillekin arvoille kuin maskuliiniselle pullistelulle ja silmittömälle väkivallalle.
Ps. Allekirjoita ”Laki särmään” kansalaisaloite Suomen asehankintojen sääntelyn puolesta.