Maailmankylän droonipommitus
Yhteen verkottuneen informaatioyhteiskunnan piti ratkaista ihmiskunnan suuret ongelmat ja mahdollistaa ennennäkemätön hyvinvointi, vauraus ja globaali harmonia. Kuitenkaan näin ei näytä käyneen vaan teknologinen kehitys on johtanut lähinnä suureen digitaaliseen kuiluun eri ihmisryhmien välillä sekä sosiaaliseen mediaan kiinnittyneiden ihmisten jatkuvaan henkiseen pahaan oloon ja tunteeseen siitä, että tämä uuden ajan utooppinen viestintäteknologia on henkistä energiaamme syövä helvetinkone. Tätä kehitystä tutkii hieman eri lähtökohdista mutta lopulta hyvin samankaltaisilla kulmilla kaksi 2000-luvulla julkaistua kirjaa: vuonna 2003 suomennettu belgialaisen sosiologi Armand Mattelartin Informaatioyhteiskunnan historia ja siitä kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin vuonna 2024 julkaistu Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä internetiä vaivaa?. Mitä nämä kaksi kirjaa kertovat internetin ja informaatioutopian synnystä ja mitä niiden välillä kuluneessa kahdessakymmenessä vuodessa tapahtui?
Mattelartin kirjan julkaisun aikoihin itse internetin käsite oli luonteeltaan hyvin erilainen ja siihen liittyi monia erilaisia odotuksia ja potentiaaleja. Orastavan digitalisaation kynnyksellä internet ja siihen liittyvät digitaaliset palvelut vaikuttivat kykenevältä mihin tahansa ja toisaalta Mattelartin kapitalismianalyysia mukaillen, siitä olivat kiinnostuneet myös erilaiset poliittiset tahot jotka ajoivat esim. julkisten palveluiden "sujuvoittamista" erilaisten digitaalisten ratkaisujen avulla. Tämä on osittain edelleen totta, mutta nykyään naiivia teknologiauskoa on hiljalleen rapauttanut esimerkiksi useat massiivisen mittaluokan julkisten tietopalveluiden “uudistukset”, jotka ovat lähinnä aiheuttaneet loputonta päänsärkyä loppukäyttäjille sekä julkisten varojen heittämistä pohjattomaan ohjelmistokehityskaivoon (ks. mm. yliopistojen Sisu-järjestelmä sekä Apotti-potilastietojärjestelmä). Suurin muutos internetin käytön luonteessa taas on tapahtunut sosiaalisen median nousun kautta. Sana “internet” on salakavalasti alkanut tarkoittaa yhtä kuin sosiaalinen media ja internetin käyttöä on hankala kuvitella ilman sellaisten yritysten kuin Meta, Tiktok tai X (ent. Twitter) läsnäoloa. Puhumme ajankohtaisista asioista somessa, uutissivustot sisältävät oletuksena jako-ominaisuuden yleisimpiin sosiaalisen median palveluihin sekä tekevät uutisia esimerkiksi kansanedustajien tuoreimmista “kuumista otteista” sosiaalisessa mediassa. Tämä internetin yhtenäistyminen muutamien jättiyritysten alle onkin saanut tietyt piirit puhumaan teknofeodalismin kaltaisista käsitteistä, jotka yrittävät osaltaan tavoittaa tämän yhtenäistymisen laajuuden sekä konkreettisen merkityksen arkiselle internetin käytölle: on kuin olisimme maaorjia poimimassa digitaalista viljaa sosiaalisen median linnanherroille.
Mattelartin kirjan loppupuolella päästään hyvin samanlaisiin analyyseihin kuin Lahtisen ja Purokurun aikaisemmassa Mikä Liberalismia Vaivaa? -kirjassa (2020), kun analyysi siirtyy kohti informaatioyhteiskunnan mahdollistamaa kitkatonta kapitalismia, jonka kolme perusteesiä kuuluvat: Maailma ilman välitysmuotoja, maailma ilman rajoja ja maailma ilman lakeja. Kitkaton kapitalismi pyrkii häivyttämään vallankäytön jokapäiväisestä elämästä ja luo ilmiöitä kuten itsensä johtaminen tai ”agile” projektimetodologia, joiden perimmäinen tarkoitus on istuttaa ikuisesti nalkuttava keskijohto itse työntekijän pään sisään. Tämän lisäksi se pyrkii tukahduttamaan demokratiaa tekemällä valtion kädettömäksi vaikuttamaan yritysten toimintaan sekä rajoittaa sananvapautta tekemällä kulutuksesta ja liiketoiminnasta yhteiskunnallisen olemisen tärkeimpiä pilareita, joiden rajoittaminen esimerkiksi kansalaisten ilmaisukanavien ja kansalaisjärjestöjen suojelemiseksi käsitetään sensuuriksi ja liiketoiminnan suhteettomaksi rajoittamiseksi. Informaatioyhteiskunta on päässyt pisteeseen, jossa sen lokaalin ja globaalin yhdistävä kuluttajien verkosto tekee parhaansa häivyttääkseen perinteisen työn ja pääoman ristiriidan.
Yrityksen sisäpuolella: yrityksen johdon pyrkimys kohentaa omaa asemaansa luo painetta palkkoihin; henkilökohtaisesti mitoitetuista palkoista ja työn vaatimuksiin sopeutumista mittaavista menetelmistä seuraavat palkkajoustot; kiristyvän kilpailun myötä palveluammateissakin valtaa alaa teollinen organisaatio ja sen rytmiin sopeutuminen; liukuhihnatyöläisiä riistetään elektroniikkateollisuuden kokoonpanohihnoilla siellä, minne säännöt eivät ulotu ja niin edelleen. Yrityksen ulkopuolella: manageriaalinen, tulosohjautuva malli, joka palvelee uuden ”valvontayhteiskunnan” normeja. Valvonta on lyhytjaksoista ja nopeasti muuttuvaa, mutta jatkuvaa ja rajoittamatonta kurinpitoyhteiskuntien mekanismien mukaisesti (Deleuze & Guattari 1991). Nämä tukahduttavat mekanismit ovat teknoglobaalin järjestelmän syrjäyttämille jokapäiväistä elämää.
Siinä missä Mattelart onnistuu tarkasti ennustamaan kasvavan valvonnan ja sen laajuuden, ei hän 2000-luvun alussa vielä tiennyt tarkalleen juuri miten molekulaarista tästä valvonnasta kehittyy ja miten ehkä merkittävin käänne tulee olemaan meidän jokaisen vapaaehtoinen osallistuminen tähän valvontaan. Nykyään osallistumme mielellämme esimerkiksi ravintomme ja ruumiintoimintojemme aktiiviseen seuraamiseen erilaisten sovellusten ja laitteiden avulla. Sormissamme kimaltelevat älysormukset seuraavat herkeämättä ruumiintoimintojamme ja esimerkiksi unen kestoa ja laatua samalla kun kirjoitamme ylös päivän aikana syömämme ruoan ja juomamme veden määrän niitä seuraaviin puhelinsovelluksiin. Tämä kaikki data ei tietenkään ole vain meidän omaa hyvinvointiamme varten, vaan sitä jatkuvasti prosessoidaan ja myydään eteenpäin mainostajille, jotka osaavat entistä tarkemmin myydä asioita juuri meille. Sen lisäksi, että meistä kerätty data on suoraan näkyvää, on olemassa myös Lahtisen ja Purokurun käsitteellistämiä hämäriä ja pimeitä tietokantoja, joihin kerääntyy dataa josta emme varsinaisesti ole tietoisia ja johon emme pääse käsiksi: taitavan google-fu:n avulla löytyviä sekalaisia yhteystietoja, harrastuksia, mielenkiinnonkohteita, ihmissuhteita, julkisia esiintymisiä, kuvia, videoita sekä toisaalta palveluiden sisäisesti keräämiä tietoja tavastamme käyttää palvelua, missä palvelun alasivuilla vierailemme, miten kauan, mitä klikkaamme jne.
Lopulta siis Mattelartin mukaan jo 1400-luvulta alkanut informaatioteknologian vallankumous ei ole johtanut siihen utopistiseen maailmankylään miksi sitä oltiin toiveikkaasti vuosisadasta toiseen maalailtu. Sen sijaan globaalisti verkottunut internet on vain luonut uusia jakolinjoja ja riiston muotoja: osalla maailman väestöstä ei ole laisinkaan pääsyä internetiin kun taas sillä rikkaammalla osalla jotka tästä informaatioteknologian riemukulusta saavat nauttia, ei näytä menevän yhtään sen paremmin kun esimerkiksi entistä tiukemmin Yhdysvaltojen autoritaariseen hallintoon kytkeytyvät tekno-oligarkit kehittävät yhä uusia tapoja uuttaa palveluidensa käyttäjistä digitaalista lisäarvoa. Samaan aikaan kriisien täyttämä 2020-luku on tehnyt osaltaan lopun teknoutopistisesta maailmankuvasta, jossa informaatioyhteiskunta harmonisoisi kulttuuriset ja valtiolliset erot ja tekisi lopun kansallisvaltion konseptista. Covid-19 pandemia, Venäjän Ukrainaan kohdistama hyökkäyssota sekä Trumpin toisen hallinnon nationalistinen talous- ja ulkopolitiikka ovat kaikki osaltaan tuoneet takaisin valtiolliset rajat sekä globaalin “suuren pelin”, jossa jokainen valtio ajaa lopulta omia intressejään.
Mielenkiintoista Mattelartin kirjaa lukiessa on myös tunne siitä, että vielä 2000-luvun alussa internetin analysointi ja siitä keskustelu oli potentiaalisuuksien ja mielenkiintoisten väreilyjen täyttämää. Mattelartin informaatioteoreettinen lähestymistapa, joka sisällyttää kaikkea keskiaikaisista linnoitusten pohjapiirroksista sähköisiin lennättimiin ja aikaisen tietotekniikan syntyyn, tuntuu nykyään jopa hieman naiviilta; Ei tulisi mieleenkään analysoida 2020-luvun internetiä informaatioteknisenä saavutuksena erillisenä siitä kaupallisesta markkinahelvetistä joka se käytännön tasolla on. Tuntuukin, että nykyistä internetiä sekä siitä käytävää keskustelua leimaa ennen kaikkea banaalius ja tunne siitä, että käytämme sitä koska mitään parempaakaan ei ole tarjolla. Kapitalistinen realismi on muuttanut informaatioyhteiskunnan aallonharjan harmaaksi massaksi joka vyöryy hitaasti kohti maailmanloppua.
Internet mahdollistaa yhteydenpidon sunnattomista maantieteellisistä etäisyyksistä huolimatta, mutta se ei rakenna siltoja yhteiskuntaluokkia ja kulttuureita erottavien kuilujen yli. Kaikkea yhteydenpitoa verkossa säätelee uusliberaalin järjestelmän jatkuva vaikutus. Verkossa jokainen meistä joutuu välittömästi kuluttajan rooliin. Ani harva eksyy ulos omasta homogeenisesta nettikuplastaan. Tutustumme edelleen toisten ihmisten elämän perusasiohin pääasiassa verkon ulkopuolella.
Siitä huolimatta minäkin nukun puhelin käteni ulottuvilla. Näkymättömissä sen tyylikkään kuoren alla (Designed by Apple in California) on kriittisiä mineraaleja, joita on mitä todennäköisimmin louhittu epäinhimillisissä olosuhteissa. Miljoonat palvelimet hyrräävät tulikuumina 24/7, ja jokaisella viestillä ja meemillä on hiilijalanjälki. Uskottelemme itsellemme, että kapitalismissa ei ole olemassa eettistä kuluttamista samalla kun välitämme ystävillemme kuvakaappauksen jonkun puolitutun piinallisen performatiivisesta aktivistijulkaisusta Instagram-tarinoissaan.
(Helen Korpak “Tiedoksi vastaisuuden varalle” (suom. Markku Päkkilä, Helka Sivill) teoksessa “Hereillä mutta mihin hintaan - Nykytaiteen millenniaaliantologia”)